O:n tarina, eli mietteitä siitä miten MOOCista tuli uusi musta

Eipä tarvitse tällä omalla toimintasektorillaan sekaantua kuin mihin tahansa tilaisuuteen, niin heti avaussanoissa viimeistään tempaistaan pöytään MOOC, tuo yliopisto-opetuksen “uusi musta”. MOOChan on siis lyhenne sanoista massive open online course, eli yksinkertaisuudessaan kyse on verkon kautta tarjottavasta avoimesta opetuksesta. Juho Salmi avasi omassa blogauksessaan ansiokkaasti ilmiön taustoja ja kehitystilannetta maailmalla. Tässä kirjoituksessani itse asiassa aion keskittyä enimmin tuohon ensimmäiseen MOOC-OOhon, eli avoimuuteen, koska sen olisi mielestäni ratkettava ensin.

Opetus yliopistossa on jännä ilmiö. Siihen pääsevät osallisiksi onnekkaat, innosta puhkuvat opiskelijat, joista osa on saattanut odottaa mahdollisuuttaan jo useampiakin vuosia. Kun viimein yliopiston ovet avautuvat, saattaa opetus lopulta tuntuakin pieneltä pettymykseltä. Sitäkö akateeminen oppiminen onkin, että tulee paikalle, istuu penkkiin ja yrittää pysyä hereillä niin kauan kun puhuva pää jaksaa puhua ja kello luentominuutteja tikittää? Joskus yliopistossa kuitenkin kuulee kerrottavan mahtavista luennoitsijapersoonista, sellaisista opettajista jotka saavat ison salillisenkin uppoutumaan ja innostumaan siitä mitä kuulee, ja siitä mitä oppii. Olen itsekin kohdannut heitä, ja kokenut parhaimmillaan siis aivan mahtavia luentohetkiä.

Oppimisintoon ja luennoitsijapersooniin perustuu varmasti myös usean puheissamme huippu-sanan kanssa tiiviisti yhdistyvän yliopiston osallisuus MOOCeissa. Harvard, Stanford, MIT, mitä näitä nyt on. Niissäkin huippuluennoitsijat, alansa ammattilaiset, jakavat internetin välityksellä tekemisiään niin, että miljoonat tavalliset tallaajatkin ympäri maailman voivat halutessaan inspiroitua heidän ajatuksistaan. Tässä kohdassa voisi siis hehkuttaa sitä miten mahtavaa on, kun tekniikka vihdoin mahdollistaa tämänkin. Mutta ei, tekniikan sijaan se on se ensimmäinen O, mistä tässä nähdäkseni oikeasti on kyse. Kun opetusta ajattelee avoimesti, yhteisen inspiroitumisen ja jakamisen näkökulmasta suorituksen sijaan, tällaista jakamista tapahtuu. Tekniikan avustuksella tietenkin, mutta vasta sen jälkeen, kun opetuksen ihan omilla aivoillaan ajattelee ulos tunkkaisesta luentosalista. Kun on hoksannut, ettei se oikeasti ole sitä parempaa mitä vähäisemmälle ja rajatummalle joukolle sitä jakaa. Kell’ oppi on, se opin näyttäköön, sanon siis minä.

Palaan niihin innostuneisiin ekavuotisiin vähän laajemmalla kaarella ihan peruskoulun kautta. Kuulemma sen mitä PISA-tuloksissa voitamme tiedollisessa puolessa, häviämme siinä miten lapset viihtyvät ja innostuvat koulussa, kuten CIMOn johtaja Pasi Sahlberg erinomaisessa Opettaja-lehden kolumnissakin muistutteli. Professori Kirsti Lonka taas taannoisessa haastattelussa Savon Sanomissa taas hoksautti, että toisen asteen osalta näyttäisi tutkimusten mukaan siltä, että vain 20 % opiskelijoista innostuu opinnoistaan viikoittain. Viidesosa! Mitähän ihmettä me oikein koulutusjärjestelmässämme teemme, jos oppimisen ilo vain hiipuu ja hiipuu? Eikö ole ihmeellistä, että meillä Suomessa varsin hankalan sisäänpääsyruljanssin jälkeen innostuneista uusista opiskelijoista tulee aika äkkiä Hesarin mielpidepalstan kirjoituksissa vierailevia laiskimuksia, yhteiskunnan etuja väärinkäyttäviä ja mitälie? Kirsti Lonka puhuu merkityksellisyyden ja elämysten tärkeydestä, Pasi Sahlberg peräänkuuluttaa intohimoa. Niistä minäkin haluan puhua ja peräänkuuluttaa. Suomen ylioppilaskuntien liitossa koordinoitavassa Kyky-hankkeessa on asiaan tartuttukin, ja yliopistoihin toivottavasti leviääkin tehokkaasti uusi Innolla opiskelukykyä -materiaali tukemaan opiskelijoiden motivaation ja innostuksen ylläpitämistä ja synnyttämistä. Tiesithän senkin, että opinnoistaan innostunut opiskelija suorittaa noin yhdeksän opintopistettä enemmän opintoja lukukaudessa kuin ei-niin-innostunut kaverinsa? Luulisi kiinnostavan yliopistoja, joiden tavoiteasetannassa siintää saada mahdollisimman monta opiskelijaa suorittamaan vähintään 55 opintopistettä vuodessa, jotta rahakirstussa helisee.

Väitän, ettei opetusta ja oppimista voi saattaa uusille askelmille toisistaan riippumatta. Opettaja tarvitsee opiskelijaa, ja toisinpäin. Kun alansa huipulla oleva professori jakaa itsestään ja osaamisestaan avoimemmin joukolle hänen jalanjälkiinsä hamuavia opiskelijoita, se innostaa molempia. Kun opiskelija opintopisteen suorittamisen sijaan opettajan tukemana ja inspiroimana oikeasti oppii jotain, se innostaa molempia. Jotta tämä perustavanlaatuinen fantasia olisi jatkossa useammin tosiasia, ei meidän sentään tarvitse heti huomenna kaataa yliopistojen seiniä taikka siirtää toimintaa viikossa nettipiuhojen varaan. Se mitä meidän kuitenkin pitää tehdä, on kääntää isoa pyörää suhtautumisessamme tilanteeseen, jossa opettajan opetusteot ja opiskelijan opiskeluteot kohtaavat, ja tuloksena voi parhaassa tapauksessa syntyä oppimista.

Emerituskansleri Kari Raivio naputteli MOOCeista Suomen Toivo -ajatuspaja 2013:n julkaisussa. Artikkelissaan hän nosti sinänsä ansiokkaasti esille kriittisiä huomioita MOOC-maailmasta: vain harva suorittaa lopullisen kurssin, vilppiä on vaikea havaita ja opiskelijan arviointia on vaikeaa tehdä, kun massat liian suuria ja niin edelleen. Kirjoitus kertoo minusta paljon siitä miten meillä edelleen opetus usein nähdään: sen on johdettava arvioitavissa olevaan opiskelijan suoritukseen. Ajatuksellisesti kiinnostavaa ei siis tunnu olevan se, että joku osallistuisi verkon kautta saatavilla olevaan avoimeen opetukseen ihan vain siksi että haluaisi oppia jotain uutta tai muuten vaan laventaa näkemyksiänsä tai että hän olisi ihan vain yksinkertaisesti utelias jonkun toisen ihmisen asiantuntimusaluetta kohtaan. Kaikkein hämmentävintähän on se, että joku voisi haluta seurata opetusta, joka ei vaikkapa ollenkaan liity omaan alaan, jopa ilman että siitä saa suoritusmerkinnän! Edelleen, verkkopohjaisessa opetuksessa, kutsuu sitä sitten millä nimellä tahansa, on varmasti ratkottavia haasteita esimerkiksi vuorovaikutuksen suhteen (ja tähän palattaneen vielä monta kertaa), mutta väitänpä kyllä, että ihan perimmäiseltä ajatusmaailmaltaan samat vuorovaikutuksen haasteet koskettavat myös sitä perinteisempää luokkahuoneopetusta.

Jotta vastakkainasettelun aika ei tosiaan olisi ohi, väännän vielä ikävää rautalankaa: jos nykysysteemissä lähinnä keskitymme opetustuntien ja opintopisteiden laskemiseen, olemmeko oikeasti tehneet kaikkemme kyseenalaistaaksemme tapamme toimia?

Jos olen mielestäsi väärässä, liioittelen, kärjistän tai kurjistan nykytilannetta liikaa, kerro siitä. Olen korjauksestasi iloinen, ja myönnän mieluusti erheeni. Jos taas tuntuu siltä, että aihettakin oli, kerro siitäkin, ja osallistu talkoisiin. Miksei vaikka nostettaisi yliopisto-opetuksen ja -oppimisen uudelleenpohdinta, avoimuus ja innostaminen lakihinkkauksen, seinien siirtelyn ja ainaisen opintoaikarutinan sijaan keskeisimmäksi yliopistopoliittiseksi rakenneuudistukseksi?

Suvi Eriksson

  1. kkuortti reblogged this from tulevaisuudenyliopisto and added:
    INNOSTU, INSPIROIDU, INNOVOI - inhon synnyn kolme i-kirjainta Kansakunnan koulutusajattelijat vaikuttavat ostaneen oudon...
  2. tulevaisuudenyliopisto posted this
blog comments powered by Disqus